Verenpaineella tarkoitetaan valtimon sisäistä painetta sydämen pumpatessa tuoretta hapekasta verta aorttaan ja edelleen valtimoiden kautta kudoksiin. Verenpaineessa erotetaan sydämen työvaiheen seurauksena syntyvä systolinen eli sydämen supistumisen aiheuttama työntövaiheen paine (normaalisti 120mmhg) sekä diastolinen eli lepopaine, joka on työvaihetta luonnollisesti matalampi (normaalisti 80mmhg). Molempien vaiheiden paine kohdistuu valtimoiden seinämiä vastaan aiheuttaen terveessä valtimorakenteessa valtimonseinämän sisäisten lihasten jouston verenpaineen mukaan.

Verisuonia ympäröivien lihasten jännittyneisyyden synnyttämä ääreisvastus vaikuttaa myös verenpaineen muotoutumiseen. Kysymys on monimutkaisesta säätelyjärjestelmästä, jossa verisuonten virtausvastusta osaltaan säätelevät verisuonten seinämissä olevat reseptorit, jotka verisuonten ympärillä lihaksia rentouttamalla ja supistamalla vähentävät ja lisäävät verenkierron vastustusta verisuonen läpimittaa säätelemällä.

Käytännössä verenpainetta mitataan epäsuorasti olkavarren ympärille kiinnitettävällä mansetilla, joka yhdistetään kumisella letkulla mittausyksikköön. Vanhemmat käsipumppukäyttöiset elohopeamittarit ovat tarkkoja, mutta ne ovat korvautumassa markkinoille tulleilla automaattimittareilla. Normaali 120/80 tasoa oleva verenpaine on osoitus terveestä valtimonseinämän ja sydämen pumppurakenteesta. Matala verenpaine, esimerkiksi 90/60 voi olla vielä normaali esimerkiksi vanhuksella, mutta joskus myös viite vuodosta tai shokkitilasta. Korkea verenpaine 170/110-120 voi olla merkki verenpainetaudin pahenemisesta tai muusta sydämen toiminnan häiriöstä. Pahimmillaan kohonnut arvo on merkki sydämen hapenpuutteesta eli iskemiasta. Näiden esimerkkien tarkoituksena on selventää, kuinka vähän yksittäisen poikkeavan mittaustuloksen perusteella ilman riittävää kliinistä tutkimusta ja suhteuttamista potilaan yleistilaan todella voidaan suoraan päätellä. Yksittäinen normaaliksi luokiteltavissa oleva mittaustulos antaa myönteisen signaalin, mutta poikkeava verenpainearvo on aina suhteutettava potilaan tilaan, jotta mittauksesta olisi hyötyä kokonaisarviossa.