Olihan tuo ensimmäiset viikot kivaa kun tuli hivenen pöllähtänyt olo pillereistä. Se meni ohi ja kun annosta ei nosta niin tuo viihdekäyttö unohtuu kohtuu pian.

Nykyään lähinnä ottaa päähän kun saa aamulla ja illalla lapata kourallisen pillereitä suuhunsa. Tosin niistä on suunnaton apu päivittäiseen elämään.

Mä en jaksa, mä en jaksa, mä en jaksa :( . Pakko vaan yrittää... onneksi huomenna on terapia.

Olen äärettömän huono kirjoittamaan kannustavaa tekstiä, mutta yritetään. Lainaan tässä erään laulun säkeistöä, joka minulle toisinaan antaa valoa pilven raosta.

- tänä päivänä taidan keittää kahvia enemmän, laitan pöytään valkean liinan ja hetken hengähdän, tänä päivänä muistan katsoa peiliin hymyillen, tänä päivänä muistan...

- Joka toisena päivänä keitän kahvia enemmän, laitan pöytään valkean liinan ja hetken hengähdän, joka toisena päivänä katso peiliin hymyillen, joka toisena jaksan, joka toisena en..

Kiitos paljon <3. On muutenkin jo vähän parempi olo, pitää vaan muistaa että huominen tulee aina...

Ihminen on kumma olio, kun menee vaan muiden perässä, tekee asioita vaikka henki kulta on lähdössä, kun muutkin tekee niin ja näin ja ovat noin... Nyt vasta olen ymmärtänyt oman typeryyden kun lähdin mukaan aivopesujuttuun että pitää olla "jotain", ennekuin on "olemassa". Siis eikö silloin ole väärässä paikassa väärään aikaan jos ahdistaa? Me ihmiset ei nyt kertakaikkiaan olla samanlaisia ja voida tehdä samoja asioita.
On vain yksi elämä. Eikö se kannattaisi elää siten ettei elä sitä lääketokkurassa? Ettei vaadi itseltään enempää kuin kykenee, vaikka tämä aika sitä kyllä vaatii. On hienot tv:t, digit, tietokoneet, autot, pelit ja vempaimet ja lisää tulee. Katsoin jouluna mainoksia ja ihmettelin mitähän ne mainokset saavat aikaan ihmisten sisällä, vaikkei haluaisikaan niin ne vaikuttaa, tulee tunne että jää paitsi jostain hyvin tärkeästä tunteesta ja elämästä jos se ei ole jotain mitä nuo mainostajat esittää. Eikä yksin mainostajat. Kouluissa ja työpaikoilla on miljoona vaatimusta hyvästä ja onnellisesta elämästä!
Onkohan ne kaikki ihan oikeasti tarpeellista. Eikö me elettäisi onnellisesti hieman vähemmälläkin. Nautittaisiin jo tästä mitä on emmekä enää vaatisi enemmän: tuloksia, voittoa, nautintoa.

Niin vähällä ja vaatimattomalla elämällä tulee onnelliseksi !
Kestää vain aikansa ennenkuin sen tajuaa ja rohkenee tässä erilaisten vaatimusten markkinahumussa alkaa elää omanlaistansa elämää.
Trendiksi (mikä ällöttävä sana !) on tullut se, että pitää kuulua massaan, olla samanlainen kuin muut, sen sijaan, että toteuttaisi omaa elämäänsä omalla tavallaan ja olisi persoonallinen.
Ennen persoonallisuus oli itsestäänselvä ja luonnollinen asia, johon ei edes kiinnitetty huomiota.
Nyt jos poikkeat massasta, olet negatiivisesti erilainen, massan mielestä, joka määrää elämäsi, jolle olet uhrannut sielusi, kun olet itsetuntosi kadottanut.
Olkaa ylpeitä itsestänne, arvostakaa itseänne juuri sellaisena kun olette, ja ennenkaikkea: Olkaa sellaisia kuin tunnette sisimmässänne olevanne, yksilöitä eikä massatuote, jota ohjaa kaikki muu paitsi sinä itse.

Ahdistaa :'( On niin älyttömän paha olla. Alotan huomenna aamulla lääkityksen, mut huomiseen tuntuu olevan ikuisuus, eikä se tietenkään auta heti mitään. En ymmärrä, miten oon sinnitelly vuosia ilman lääkkeitä.

En luokittelisi itseäni masentuneeksi silti tuntuu välillä ettei mikään tunnu kivalta. Olen hyvässä parisuhteessa rahaa on tarpeeksi koti on kiva kavereita on paljon mutta silti tuntuu välillä tosi pahalle enkä osaa sitä yhtään selittää miksi. Tuntuu kuin ympärillä vaan tapahtuisi monenlaista ja olen siinä fyysisesti mukana mutten henkisesti. Huomaan silti itseni hymyilevän nauravan olevan iloinen mutten oikeasti usko olevani niin tyytyväinen kuin annan ymmärtää. Hirveän vaikea puhua kenellekkään tuntemuksistani koska annan ulkoisesti ihan päin vastaisia merkkejä mitä sisällä tuntuu. Kun ajattelen tulevaisuutta ja sen rutiineja en usko niissä pärjääväni. Onko muilla samanlaisia olotiloja? ja jos on niin osaako kukaan kertoa mistä on kyse? ja onko tämä vakavaa?
t. pihalla

Luultavastikkin kärsin yleistä ahdistuneisuutta. Oireet täsmäävät täysin.. :/ onneksi eivät ole niin pahat mitä olen kuullut joillakin olevan. Ehkä siis turvaudun ensin siihen että kokoan itseni, alan lenkkeillä ja kerään tosiaankin sen tutun lautasmallin mukaan ruokaa.. Ihan ensireaktio siittä, että hiuksia lähtee entistä enemmän, ja on rintakipuja, on että onko kyseessä jokin pahempi asia... Ja mä kun olen vielä todella se porukan herkin, ja heti menossa lääkäriin tarkastukseen jos jokin ei ole hyvin tai joku paikka särkee. Minulle läheinen isovanhempani menehtyi syöpään kun olin 14 vuotias. No mutta jaksamisia teille kaikille!

Minun lääkkeeni eivät tee tokkuraiseksi, vaan pitävät meikäläisen kunnossa. Olen paljon tokkuraisempi ilman niitä. Tuossa joku kirjautunut puhui lääketokkurasta, ilman hyvää psyykelääkitystä olisin sairaalassa kroonikkona tai kuollut.