Bentsodiatsepiinien käyttö jakaa kokemuksia sekä käyttäjillä että niitä määräävillä lääkäreillä. Osa potilaista ja lääkäreistä suhtautuu varauksellisemmin bentsodiatsepiinien käyttöön niiden sisältämän riippuvuusriskin vuoksi. Osa näkee ne käyttökelpoisempina mm.erilaisten ahdistuneisuushäiriöiden oireenmukaisessa hoidossa muiden lääkkeiden tukena. Esimerkki osoittaa, ettei hoidon määräytymisessä ole aina yhtä hyvää ja oikeaa linjaa. Jos halutaan välttää kaikkien riippuvuustilanteiden kehittyminen, pidättäytyminen lääkkeestä on järkevää. Toisaalta hoidollisesti varsinkin akuuttitilanteissa lääkkeistä on hyötyä. Hoitotilanteissa on paljon asioita, joita ei voida ratkaista yhden hyvän hoitokäytännön mukaisesti vaan yksilöllisen tilanteen pohjalta.

Itse en ymmärrä tuota kauppajonopatikointia, siinä kun ei mielestäni ole mitään "sosiaalista". Sen sijaan

välttelen ihmisten kanssa juttelua, sitä varsinaista vuorovaikutusta. Helppoahan se on esimerkiksi bussinkuljettajaa ja kassatätiä kiittää ja sanoa muut itsestäänselvät asiat, sellaisissa tilanteissa kun ei tarvitse esim. pelätä omaa huonoutta, kun kaikki tekevät samoja asioita eikä ketään kohdella "yksilönä"... jne. Eri asia on sitten se häpeä, satun olemaan nimittäin todella ruma. Kassajonoissa en kuitenkaan koe syytä mihinkään hätään, ainoastaan joskus tuntuu, että sen ulkonäön takia töllötetään, mikä on epämiellyttävää.

Minun taustani on sellainen että jouduin kiusatuksi sekä lapsuudenkodissa että myöhemmin koulussa ja työssä. Vaikka minulle sanottiinkin että olen liian herkkä, ettei kaikkea saisi ottaa tosissaan. Sen kuitenkin nyt olen ymmärtänyt että sos.til.pelko tulee niistä kokemuksista. Olin yleisön palvelu tehtävissä ja ihmettelinkin miten pärjäsin ja ilman lääkkeitä. Sitten sairastuin vakavaan masennukseen ja sen aikana tuli tämä ihmispelko, kaikenlainen ahdistus esim. kaupan jonossa olin ihan hikinen ja jännittynyt, kävely ei oikein onnistunut jos muut katsoivat vaan tuntui että jalat ei tottele kunnolla, että ne on kuin tikut, jäykät. Missään porukassa en uskaltanut puhua mitään ja sitten kun siitä sanottiin ja naurettiin en enää mennyt mihinkään sellaiseen tilanteeseen. Nykyään se on helpottunut, masennuskin on pois, mutten edelleen halua mennä kovin erilaisiin paikkoihin missä on "hienosti pukeutuneita" ihmisiä. Enkä oikeasti edes kaipaa sitä elämää enää, ennen se oli jotenkin mukavaa laittautua ja mennä johonkin.
Elämä on paljon helpompaa kun karsii pois turhat menot, jotka eivät ole pakollisia.

Tunnistan itselläni useita sosiaalisten tilanteiden pelkoon liittyviä oireita. Välillä ahdistaa todella pahasti ihan mitättömänkin tuntuisissa tilanteissa. Esimerkiksi kaupan kassajonot ja vaatekaupat yms., joissa myyjät tulevat usein tarjoamaan apuaan. Puhelinsoitot, työhaastattelut tai virastoasionnitkin ovat hankalia.

Ertittäin kiusallisia tilanteita syntyy sukujuhlissa ja vastaavissa tilaisuuksissa. Erityisesti avovaimoni suvun tilaisuudet, joissa suurin osa ihmisistä on minulle ennestään tuntemattomia tai puolituttuja, ovat todella piinallisia. Kaikki huomioni ja ajatukseni tuntuvat suuntautuvan pelkästään oman käytökseni sekä muiden ihmisten ilmeiden ja eleiden tarkkailuun. Silloin iskee ahdistus, hikoilu ja kyvyttömyys kommunikoida muiden kanssa luontevasti. Ahdistunut olotilani varmasti näkyy myös päällepäin. Jos ei näy, niin vaikutan ainakin todella tylsältä ja tyhmältä tyypiltä tai kusipäältä, jota ei muiden jutut juuri kiinnosta.

Esiintymisjännitys on itselläni myös melko pahaa luokkaa. Kädet tärisee, naama punoittaa, suu kuivuu ja ajatus katkeilee. Opiskelen yliopistossa alaa, jossa presentaatioita pidetään usein. Joka kerta se on yhtä tuskallista, vaikka kokemusta on lisää tullutkin. Myös työelämässä esiintyminen ja muu sosiaalinen kanssakäyminen tulee varmasti olemaan merkittävässä roolissa. Niinpä olisikin todella tärkeää päästä eroon näistä pelkotiloista, jo ihan työssä menestymisen ja muutenkin elämässä pärjäämisen kannalta.

Vaikka kuinka mietin, en keksi mitään järkevää syytä sille, miksi jotkin sosiaaliset tilanteet ovat minulle niin vaikeita. Olen onnellisessa parisuhteessa, minulla on paljon kavereita ja harrastuksia, olen tyytyväinen ulkonäkööni ja koen olevani myös suhteellisen älykäs. En varsinaisesti myöskään pidä itseäni erityisen ujona tai hiljaisena ihmisenä, etenkään ystävieni tai muiden lähimmäisteni keskuudessa.

Jokin kuitenkin mättää ja pahasti, kun ahdistaa välillä pelkkä kaupassakäyntikin. Miten tätä ongelmaa pitäisi lähteä ratkomaan? Marssinko suoraan terveyskeskukseen lekurin juttusille vai olisiko psykiatrista enemmän apua?

Kuvasit omaa tilanettasi hyvin jäsentyneesti ja kypsällä tavalla ja uskon omasta esityksestäsi olevan vertaishyötyä tuhansille samasta ongelmasta kärsiville ihmisille.
Meillä kaikilla ihmisillä sosiaaliset tilanteet voivat aiheuttaa kuvaamallasi tavalla erilaisia ongelmia. Useimmilla ne voivat jäädä lyhytaikaisiksi, mutta erilaisten selvitysten mukaan jopa neljäsosalla- kolmanneksella ihmisiä saattaa ainakin ajoittain esiintyä erityyppistä neuroottistasoista reagointia erilaisiin tilanteisiin tai persoonallisuuteen liittyen.

Arvioitaessa oireidesi vakavuutta tulisi selvittää, kuinka paljon oireisto häiiritsee muuta sosiaalista elämääsi ja aiheuttaa yleensäkin koettua haittaa. Kerroit elämäsi olevan muuten onnellista ja kunnossa ja pystyt muutoin täysipainoiseen elämäsi järjestämiseen lukuunottamatta itsesi kokemia kiusallisia sosiaalisia tilanteita.

Haluaisinkin ensiksi rauhoittaa Sinua näistä sosiaalisista tilanteista, jotka koet päättyvän Sinulle epämieluisalla tavalla. Usein tällaisista jännittyneisyysoireista kärsivä kokee kiusalliset tilanteet itselleen valmiiksi kielteisinä. Kuitenkaan ympäristö ei tulkitse tilannetta yleensä samalla tavoin. Sosiaalisista tilanteista kärsivä kokee olonsa yleensä itse nöyryytetyksi ja ikäänkuin suggeroi itsensä valmiiksi epäonnistuneeksi. Ympäristö saattaa kiinnittää asiaan joskus huomiota, mussa ei missään nimessä samalla syvyydellä kuin ongelmasta kärsivä. Ympäristö ei asiaa siis asiaa samalla tavoin noteeraa, koska se ymmärtää yleensä meidän ihmisten olevan erilaisia. Tämän oivaltaminen on askel vapautumiseen turhasta jännityksestä. Vaikka ihmiset osaavat tosin olla keljujakin toisilleen, kumma kyllä tässä tapauksessa sosiaalisissa tilanteissa "sujumatonkin esilletulo" ei välttämättä näy kokonaiskuvassa niin intensiivisenä kuin se subjektiivisesti voi tuntua. Kyseessä on subjektiivinen koettu tila. Tosin henkilön itsensä kokemat tunteet ja oireet voivat tuntua katasrofaalisilta.

Puhuisin enemmän ominaisuudesta, joka ei ole estänyt sinua saavuttamaan elämässäsi tärkeitä asioita. Sen vuoksi välttäisin liikaa medikalisoimasta ongelmaasi vähättelemättä sitä kuitenkaan, joka kaiken lisäksi sinänsä on uskottava, todellinen ja hyvin tuttu. Mahdollisuuksia tapauksessasi on monia. Lähipiirissäsi voi olla älykköjä/käyttäytymisen asiantuntijoita, jotka pystyvät neuvomaan Sinua ongelmassasi ja jossain määrin sen hallitsemisessa tai siitä poisoppimisessa. Näkisin itseään havannoivat keskustelut ensiarvoisen tärkeinä, jossa omaa peroonaa ja reagointitapojaan oppimalla pystyy asiaa tarkastella ja järkeistämäänkin. Ehdottomasti sosiaalista kanssakäymistä tulee jatkaa entiseen malliin. Hyvä vuosia jatkunut potilas-lääkärisuhde tai psykologi olisi myös tilanteessasi kokeilun arvoinen. Psykiatrinkaan vastaanotto ei ole poissuljettu, jos Sinulla on taloudellisia mahdollisuuksia sellaiseen. Toivon, että näistä neuvoista olisi näin aluksi jotain hyötyö, minkä kera jatkaa asian työstämistä.

Hei! minulla on paniikkihäiriö, ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Lopetin elokuvissa käynnin ja välttelen parhaani mukaan kaikenlaisia palavereita missä joutuu istua hiljaisuudessa ihmisten keskellä. Olen 22-vuotias ilman ammattia,koska en halua lähteä tunniksikaan istumaan kouluun,ajatuskun ahdistaa. ja surettaa koska tiedän mitä haluaisin opiskella. Poikaystäväni pyysi minua ensi kesänä espanjaan,mutta en uskalla lähteä,koska pelkään saavani paniikkikohtauksen lentokoneessa ihmisten keskellä ja poden myös ahtaan paikan kammoa.Elämäni jää kokonaan elämättä tämän vaivan takia enkä kestä sitä. Kysymykseni kuuluu, olisiko keskustelusta psykiatrin tai muun ammattilaisen kanssa apua,koska en haluaisi lääkitystä?

Omakohtaisesta kokemuksesta, siis omalla kohdallani olen sitä mieltä, että pitkäaikainen ahdistus (pari vuosikymmentä) "poiki" minulle loppujen lopuksi paniikkihäiriön.
Alkusyyt eivät ole missään yhteydessä nykytilanteeseen sikäli, että
ihan eri ihmisistä ja tilanteista alkoi kaikki.
Lopputulos oli se, että minäkään en halunnut enää edes lähikauppaan mennä ja pelkäsin, ettei vaan joku tuttukin tulisi vastaan, että täytyy kuulumiset vaihtaa. En halunnut tavata ketään.
Halusin vaan linnoittua kotiin neljän seinän sisälle.
Tuska alkoi heti kotioven ulkopuolella.
Tässä voi olla kaksi eri ongelmaa, ns. sosiaalisen kanssakäymisen pelko (mukaanlukien "kahvikuppineuroosi") ja "joku toinen syvempi juttu", vai ovatko ne "saman puun oksia" ? Onkohan kumpikin samaa paniikkihäiriötä ? Minä en tiedä sitä.
Mulla tilanne parani lääkityksen kanssa aika hyväksi.
Masennus-ahdistuslääkettä söin pari vuotta ja päivisin tarvittaessa bentsoa. 1/4 tai 1/2 miedointa pilleriä piti tilanteen kurissa 3-4 tuntia, aloin selviytyä työpäivistä ja elämästä muutenkin.
Koska tiedän ja pelkäsin koukkuunjäämisen vaaran, otin bentsoa vain tarvittaessa ja pienen annoksen kerrallaan.
Nyt en tarvitse sitä kuin pari kertaa kk:ssa.
Ongelmiaan olisi varmaan paras työstää paljon itse ja ammattiauttajan luona, jos todellakin on varaa siihen.
Terveyskeskuksissa on psykiatrisia hoitajia, joiden kanssa voi keskustella, suosittelen, vaikka aluksi.
Kun yksikseen pyörittelee ajatuksia päässään, ne vaan kiertää kehää.
Ilman lääkitystä tuskin olisin itse päässyt jaloilleni.
Lääkkeet palauttivat suhteellisuudentajuni, joka siinä piinakehässä helposti menee ja samalla tuntuu, että menee koko elämänhallinta.
Se on noidankehä, josta täytyy löytää ulos. On helppo sanoa, että jatka vaan sosiaalista kanssakäymistä niinkuin ennen.
Mun mielestä siihen täytyy saada joku apu, koska jos ihmisellä on vaikka jalka poikki, ei sillekään sanota, kävele vaan ! Kyllä se siitä paranee !

Parempia ja asiantuntevampia vastauksia on täällä lääkäriltä ja muilta.
Halusin vain kaikkien kannustukseksi kertoa, että piinan ei tarvitse olla lopunikäistä. Siitä voi päästä eroon, ainakin hallitsemaan sitä.
Miettikää vaihtoehtoja ja tsemppiä paranemiseen ja uskoa siihen ja avun hakemiseen !

Ahdistuneisuus ja mahdollisesti siihen liittyvä masentuneisuus, johon liittyy invalidisoiva eristyneisyys, vaatii ehdottomasti omalääkärin tai psykiatrin tapaamista. Sellainen on mahdollista saavuttaa terveyskeskuksesta tai yksityiseltä lääkäriltä, jossa esimerkiksi psykiatri on nopeiten saavutettavissa. Myös mielenteveystoimistoissa tarjotaan asian suhteen apua. On luonnollista, että hoitoa tarjoavissa tahoissa on eroja liittyen ammattitaitoon, olosuhteista johtuviin avuntarjonnan tasoon ja jonotilanteeseen liittyen. Kuitenkin fyysiset saavutettavat palvelut ovat tällaisessa tilanteessa ensisijaisia, koska virtuaalisilla palveluilla, joihin tämäkin palsta kuuluu, pystytään antamaan vain tietoa itsehoidon tueksi ja jakamaan kokemuksia yhteisesti koetuista asioista. Vaikeassa sairaustilanteessa kysymys on ihan eri tarpeesta, eikä valitettavasti varsinaista "hoitoa" kyetä tällaisen toiminnan keinoin ihmisille antamaan. Lievissä vaivoissa ihmiset saattavat löytää lisääntyneen tiedon kautta itsehoidollista hyötyä, mutta etenkin vaikeammissa sairauksissa asiantuntijan fyysinen tapaaminen on aina ensisijaista.

Heippa!!
Olen nuori aikuinen,kärsinyt 13 vuotiaasta saakka sosiaalisestafobiasta.Kaikki alkoi koulussa,alkuun ihmettelin ja olin hämmentynyt kun en uskaltanut käydä ruokalassa muiden kanssa enkä lopulta uskaltanut mennä edes luokasta välitunneille vaan pysyttelin luokassa.
Nykysin uskallan käydä yksin kaupungilla ja kaupassa,mutta töitä en uskalla tehdä enkä käydä juhlissa enkä uskalla hoitaa kelassa käyntejä enkä pankki asioita,apteekkiin menokin on kamalaa.En uskalla syödä enkä juoda yleisillä paikoilla,ja lääkärin odotus huoneet on piinaavia.

Minulla oli ihan samat ongelmat koulu ajoista asti. Aikuisella iällä sain sitten masennukseen/kaksisuuntai seen/ahdistuneisuushäiri öön lääkkeet. Rauhoittava lääke tehosi todella hyvin ja pikkuhiljaa pystyin elämään normaalia elämää. Nyt en ole rauhottavia ottanut moneen kuukauteen ja elän kuten muutkin ihmiset, ilman ahdistusta. Masennus lääkkeitä ja kaksisuuntaisen lääkkeitä syön edelleen. Mene lääkärille ja ota lääkkeet vastaan.