Just noin mua on hoidettu kun tuossa ylhäällä sanotaan ja olen itse aktiivisesti osallistunut hoitoon ja nyt tuntuu tosi mukavalla, kun langat alkaa olla omissa käsissä... Tietää, miksi on tällainen ja käyttäytyy näin. Hyväksyy. Onneksi on olemassa auttajia ja tämä terveydenhuoltojärjestelmä. Toimii se kuitenkin jotenkin.

Olen onnellinen puolestasi. Mukava lukea, että jollain on onnistuneita kokemuksia. Voi kuin kaikilla olsii tasapuolinen mahdollisuus tuohonkin.. Tämä usein riippuu paikkakunnasta, kapasiteetista ja muista tekijöistä.

Otan tähän esimerkiksi itseni:
Olen aina osallistunut aktiivisesti hoitooni. Aina ollut sovituissa tapaamisissa, jos tullut este peruuttanut, hoitanut sovitut asiat jne. eli aktiivisuudesta ei pitäisi olla puutetta.
Ainoa "tukiverkostoni" on vanhempani joista toinen on sarjaa: masennus-ei-ole-sairaus ja toinen taas ryhmää: en-ymmärrä-mutta-yritän-ymmärtää.. Eli sieltä ei hirvittävästi apuja löydy. Ystäviä minulla ei oikeastaa ole. Ne pari jotka on, ovat joko liian kiireisiä nähdäkseen minua ja itse kun olen vuorotyössä kaikki tapaamiset vaan eivät onnistu kun kavereille sopisi. Tärkein ystäväni asuu n.250km ajomatkan päässä joten sinnekään ei ihan huvinvuoksi ajella edestakaisin. Sitten tähän vielä kohtuu tuore parisuhde. Eli siinäpä tukiverkostoni näin niin kuin lyhykäisyydessään, mutta aina voisi huonompikin olla.

Itse syy minkä MTT ilmoitti minulle syyksi "ulos mittaamiseeni" oli juuri tämä, ettei heillä ole "varaa" pitää ei-akuutteja potilaita. Eli lykkyä tykö vaan ja pärjäile omillas. Mielestäni tämä ei ole reilua jättää ketään ihmistä, aktiivista tai ei-aktiivista yksin, oman onnensa nojaan, mutta jos ei ole resursseja niin ei kai muuta vaihtoehtoja ole.
Minulla ikää nyt 24vuotta. Takana n.7vuoden "hoitojakso" joka päättyi kuin seinään. Mihin päädyttiin tämän jälkeen?
Hikiseen pärjään nykyisessä työssäni uupumatta. (Minulle on usea lääkäri varoittanut loppuunpalamisen mahdollisuudesta.) Hyvin rimaa hipoen selviän päivän tehtävistä. Kotiin tullessani olen niin väsynyt, etten yleensä kykene muuhun. Töissä työnjohto hoitaa kyllä sen puolen, ettei töissä tarvitse viihtyä yhtään ja kaikki tehdään mahdollisimman vaikeaksi. Tästä johtuen asiat eivät hoidu ja asiakkaat pitävät huolen siitä, ettei minulla vain olisi helppoa. Olen siis virallinen elävä-jätesäkki. Harrastuksia ei enää ole, koska vuorotyö estää lähes kaiken "ihmisten aikaan" -tapahtuvan toiminnan. Toinen asia on se, että olen niin väsynyt, etten enää jaksaisi mitään edes harrastaa ja motivaatiokin on kadonnut vuosien saatossa. Unirytmiä tuskin enää edes on, siitä turha puhua.
Sitten tullaan siihen jota ihmiset jaksavat minulle aina toitottaa "olet niin nuori, ehdit mitä vaan" -joo olen nuori, mutta en vastaa sitä normikäsitystä nuoresta kyvykkäästä terveestä ihmisestä. Etenkin kun lähtökohdat nyt ovat mitä ovat. Se totuus sattuu ja se on aina se johon törmään missä tahansa, mitä tahansa yrittäessäni.
Koulunpenkille meneminen ei ole mahdollista, koska opintotuella ei elä, enkä ole niin voimissani että kykenisin vielä töihin opiskeluiden jälkeen. Toinen olisi ammatin vaihto, mutta mihin? En ole missään hyvä eikä pelkkä yritys riitä. Nyt työmarkkinatkin ovat kiven alla, joten tämmöinen "vajaakuntoinen" ei varmasti saa jalkaansa ovenväliin kun on parempiakin hakijoita. Motivaatio jatkuvien pettymysten jälkeen on niin pohjalukemissa, ettei oikein enää ole jaksamista yrittää. Eli kai odotan vain sitä, että joku korjaisi minut pois täältä terveiden "jaloista". En keksi enää muuta, enkä enää MTT:lle yritä päästä kun ei edes terveyskeskukseen meinaa täällä päästä vaikka olisi pääkainalossa. Nytkin terveys reistailee sen verran paljon, ettei se ainakaan motivaatiota nosta, päinvastoin.

Eli miten nostaa motivaatiota joka on jo kuollut tämän 7vuoden aikana? Mistä saada apua kun mistään ei oikeasti apua saa? Mistä löytää jokin taho/instanssi joka näyttäisi mihin suuntaan kulkea ja mihin jatkaa? Mistä löytää suunta omanelämän rakentamiselle pitkällä juoksulla? (Ja uskonto -tuputukset voi sitten jättää kokonaan jollekin muulle, kiitos.)

Helpompaa tietenkin olisi luovuttaa, mutta se kun ei tule nyt kysymykseen niin kauan kun minussa vielä jokin järjenhiven on.